Haluan toivottaa ihan jokaiselle täällä olevalle iloista ja lämminhenkistä vappua!

Minulle vappu on aina ollut merkki keväästä ja uuden alkamisesta pimeän talven jälkeen. Vappuun on liittynyt aina vahvasti toivo paremmasta tulevaisuudesta. Siitä, että ihmisten yhteen kerääntyminen johtaisi lopulta parannuksiin kaikkien kansalaisten elämässä. Vapun työväenliikkeeseen kiinnittyvät juuret sekä alkavan kevään juhlistaminen, tekevät vapusta toivon juhlan.

Tässä puheessa haluaisinkin puhua teille toivosta, koska erityisesti nyt, näinä aikoina, tarvitsemme elämäämme toivoa. Olette saattaneet huomata miten ankara, ihmisten välistä eriarvoisuutta vahvistava leikkauspolitiikka, erilaiset globaalitlevottomuudet, kriisit ja sodat aiheuttavat meissä huolta. Julkista keskustelua on värittänyt huolipuhe, josta voidaan kääntää katse kohti poliittisia päättäjiä. On eri asia tiedottaa meneillään olevasta todellisuudesta, kuin tuottaa sellaista huolipuhetta, jota edes asiantuntijat eivät allekirjoita. Huolen korostaminen on valinta, jota on tässä määrin vaikea hyväksyä, sillä se sulkee ovia luovuudelta, kehitykseltä ja mahdollisuuksien näkemiseltä.

Toivossa on kyse selviytymisen voimasta ja keskinäisestä empatiasta sekä solidaarisuudesta, jonka avulla jokainen meistä jaksaa uskoa omaan tulevaisuuteensa ja politiikan tehtävänä on toimia tämän vahvistajana. Käännänkin katseeni nyt erityisesti päättäjien suuntaan, ovatko viime aikaiset toimet todellisuudessa tarjonneet kansalaisille mahdollisuuksia? Onko muistettu, että ihmisten lähtökohdilla on merkitystä siinä, millä tavalla heidän elämäänsä kulkee? Kyse ei ole tahdosta tai ahkeruudesta, kuten monesti poliittisessa keskustelussa halutaan alleviivata. Kyse on siitä, annetaanko ihmisille mahdollisuus yrittää ja epäonnistua, ja näemmekö toivon jokaisessa ihmisessä ja elämäntilanteessa.Yhteiskunnan tulisi antaa meille hyvän elämän edellytykset ja toivoa luovan ilmapiirin, jossa jokainen voi kokea olevansa osallinen ja jossa kaikilla on mahdollisuus toimia ja saada turvaa sekä hoivaa, kun sitä tarvitsee.

Monella meistä on elämässämme läheisiä ihmisiä, mutta osalla ainoa tuen antaja on ammattilainen. Tämä tulisi muistaa siinä kohtaa, kun kansalaisina ja päättäjinä ajattelemme että elämässä onnistuminen on itsestä kiinni. Muistammeko, että sosiaali- ja terveyspalveluista leikkaaminen voi tarkoittaa taloudellisten menetysten ja kärsimyksen lisäksi myös tärkeiden ihmissuhteiden katoamista ja yksinäisyyden lisääntymistä? Toivo on uskoa siihen, että tulevaisuudessa on jotain hyvää. Jotain, jota kohti minun kannattaa pyrkiä. Hyvä yleisö, kysynkin teiltä, mitä toivo tarkoittaa teille? Tätä jokainen voi pohtia omissa vapputunnelmissaan. Samalla meidän kaikkien on tärkeä pohtia sitä, millaiselta elämä tuntuu, kun edessä oleva näkymä on himmentynyt eikä horisontissa näykään valoa. Silloin kun tuntuu, että vierellä ei kulje enää ketään.

Toivo saa monenlaisia merkityksiä riippuen ihmisen iästä ja sosiaalisesta asemasta yhteiskunnassa. Lapsuudessa toivon tehtävä on tukea turvallisuuden ja luottamuksen kehittymistä. Lasten kohdalla voidaankin kysyä: onko toivo vanhemman tai muun aikuisen tarjoamaan turvaa ja lohtua? Onko se sitä, että lapsi saa hyväksyntää taitojensa kehittymiselle? Vai onko toivo siitä, että opettaja iloitsee lapsen oppimisesta eikä koulussa kiusata? Turva ja jatkuvuus ovat pienen lapsen toivon siemeniä. Sitä, miten hän kokee maailman, miten maailma näkee hänet ja otetaanko hänet keskeiseksi toimijaksi niissä yhteisöissä, joihin lapsi kuuluu. Samalla voidaan kysyä, miksi koulukiusaaminen, koulupoissaolot ja lasten ja nuorten mielenterveysongelmat jatkavat kasvuaan. Onko koulu enää lapselle turvallinen, oppimista edistävä tila, kun oppimisesta ja opettamisesta on tullut suorittamista ilman, että ne kytkeytyisivät laajemmin osaksi arvokasta hyvää elämää ja yhteiskuntaa. Jos lapset eivät ole elämässä mukana, he ajautuvat tulevaisuudessa sitä vastaan.

Nuoruudessa toivo kiinnittyy identiteetin rakentamiseen ja epävarmuudesta selviämiseen. Nuoria on hyvin usein kutsuttu juhlapuheissa, tulevaisuuden toivoiksi. Olemmeko kuitenkaan kysyneet näiltä tulevaisuuden toivoilta, mikä juuri nyt on heille tärkeää ja arvokasta? Mikä on sellaista, minkä eteen he olisivat tässä yhteiskunnassa valmiita toimimaan? Kuuluminen on kaiken perusta, ja siksi jokaisella kansalaisella tulisi olla sellaisia merkityksellisiä yhteisöjä, joiden hyväksi he voivat toimia merkityksellisissä tehtävissä. Nuoruudessa toivo liittyy erityisesti oman merkityksen ja suunnan etsimiseen. Lisäksi nuoruudessa on tärkeää saada unelmoida ja saada tukea noiden unelmien toteuttamiseen.

Aikuisuuden toivo rakentuu suhteessa erilaisiin vastuisiin ja velvollisuuksiin. Tehokkuutta ja taloudellisia arvoja korostavassa yhteiskunnassa monelle paine onnistua elämässä on liian kova. Työssä uupuminen on Suomessa lisääntynyt yhä nuoremmissa ikäryhmissä. Työelämän epävakaus nostaa esiin myös kysymyksen siitä, saanko tulevaisuudessa töitä tai saanko pidettyä nykyisen työpaikkani? Riittävätkö rahani enää vuokranmaksuun tai onko minulla kohta enää varaa asua siinä kodissa missä asun? Taloudellisesta tuottavuudesta on tullut vallitseva puheenparsi ja keskeinen osa suomalaista hyvinvointivaltiokeskustelua. Tästä keskustelusta kuitenkin puuttuu tärkein asia eli se, miten jokainen kansalainen voisi tässäkin kaupungissa saada arvokkaan ja hyvän elämän ja miten me päättäjät, ammattilaiset ja kansalaiset tätä yhdessä vahvistamme.

Toivo siis perustuu uskoon, että omat kyvyt riittävät rakentamaan itselle mieluista elämää. Pettymykset, erilaiset epävarmuudet ja paineet voivat heikentää toivoa, mutta toisaalta jokainen selätetty vaikeus myös vahvistaa sitä, jos tukea on saatavilla. Jokaisessa ikävaiheessa on olennaista kokea, että elämässä on suunta ja omilla valinnoilla on merkitystä paitsi itselle, myös lähipiirille sekä ympäröivälle yhteiskunnalle. Oma sisäinen kasvu, luovuus ja hyvät ihmissuhteet ovat tärkeitä toivon lähteitä, joita voi uhata elämään kyllästyminen tai tunne siitä, että mikään ei voi muuttua. Siksi toivo ei ole ainoastaan tunne, vaan elämän voima. Se on kykyä uskoa hyvään, vaikka kohtaisi epävarmuutta.

Aikuisuuden muuttuessa hiljalleen vanhuudeksi, myös toivon luonne muuttuu. Tällöin ehkä pohditaan, onko minulla mahdollisuus ylläpitää omaa terveyttäni sekä löytää itselleni mielekästä toimintaa tai tavata ystäviä ja läheisiä. Ikääntymiseen voi liittyä myös pohdintaa omasta pärjäämisestä sekä mahdollisuudesta tehdä itseä koskevia päätöksiä. Ihmisen ikääntyessä toivo kiinnittyy elämän hyväksymiseen, muistojen kantamiseen ja toivon välittämiseen eteenpäin seuraaville sukupolville. Meidän tulisikin muistaa, että arvostavassa yhteisössä ei vain pohdita, mitä ’näille ihmisille tehdään’, vaan mitä heiltä voisimme oppia ja miten kaikki pääsisivät osallistumaan yhteiskuntaelämään omien kykyjensä puitteissa. Siksi on tärkeää, että näemme toivon toisissamme iästä, toimintakyvystä ja taustasta riippumatta.

Jokainen elämänvaihe tuo mukanaan oman tapansa kantaa toivoa. Kaikille ihmisille on yhteistä, että toivo ei synny tyhjiössä vaan se rakentuu muiden ihmisten kautta. Toivo on heijastus yhteiskunnallisesta solidaarisuudesta ja siksi se on myös yhteiskunnallisen päätöksenteon keskeisimpiä elementtejä. Siinä kansalaisille luodaan yhdenvertaiset edellytykset kansalaisena olemiseen. Toivo on yhdenvertaista osallistumista, mahdollisuutta elää täysipainoista elämää omilla ehdoilla ilman esteitä ja lokeroita, joita yhteiskunta tai me ihmiset toisillemme asetamme.

Ajatus konkretisoituu mielestäni hyvin, jos pohdimme toivoa sosiaalisten ongelmien kautta. Esimerkiksi ihmiselle, jolla on päihderiippuvuus, toivo voi olla uskoa muutoksen mahdollisuuteen epäonnistumisista huolimatta. Se voi olla tunne, että ei ole sidoksissa menneisyyteensä vaan jokainen päivä tarjoaa aina uuden mahdollisuuden. Tämänhetkinen päihdepolitiikka ei kuitenkaan tue toivon kehittymistä ihmisillä, joilla on päihderiippuvuus. Päihteiden käyttö nähdään ihmisen omana valintana, vaikka esimerkiksi järjestösektori täällä Kuopiossakin nostaa säännöllisesti esiin sen, että arvostavalla lähestymistavalla ja inhimillisyydellä saadaan enemmän hyvää aikaan, kuin tuomitsemalla ja rankaisemalla.
Toivon kasvattaminen tarvitsee rinnalleen ihmisiä, jotka eivät tuomitse tai luovuta, vaikka ihminen ajoittain luopuisikin itsestään. Siten toivon vahvistamisen pyrkimyksen tulisi näkyä vahvasti myös palveluiden kehittämisessä. Palveluiden vaikuttavuuden ja ihmisten osallisuuden vahvistumisen kautta voimme saada aikaan säästöjä, joita nyt on valittu leikata heikoimmassa asemassa olevilta. Jokaisen ihmisen on tärkeää saada kokea riittävyyttä ja kelpaavuutta sellaisena kuin on – että jokainen on arvokas pelkästään siksi, että elää ja on olemassa.

Toivo ja ajatus hyvästä elämästä liittyvät toisiinsa sosiaalisesta hyvinvoinnista käsin, sillä toivo on paitsi ihmisen sisäinen voimavara, myös puhtaasti sosiaalinen ilmiö. Toivoa on meidän kaikkien keskinäisessä solidaarisuudessa eli siinä, ettei tuomita toisia ja ymmärretään, että epäonnistumisia tapahtuu, koska epäonni on osa elämää. Toivo kasvaa, kun koemme kuuluvamme joukkoon ja siksi toivoisin, että haastaviin elämäntilanteisiin liittyvää leimaamista purettaisiin yhteiskunnassa ja päätöksenteossa, ja että toivon merkitys nähtäisiin myös heillä, joiden hyvinvoinnista ollaan ensisijaisesti nytleikkaamassa.

Mietitäänpä, että esimerkiksi lastensuojelun lapselle toivo voi olla kokemus turvallisesta aikuisesta, joka ymmärtää, pysyy rinnalla, ja tarjoaa sylin silloin kun sille on tarve. Se on lapsen uskoa siihen, että vaikka oma perhe olisi kuinka rikkonainen, elämä voi silti rakentua vakaaksi ja hyväksi. Vähävaraisille ihmisille toivo on kokemus siitä, että elämä voi olla enemmän kuin päivästä toiseen selviytymistä. Se tarkoittaa mahdollisuutta siihen, että elämästä voi nauttia ja tulevaa voi suunnitella. Toivo elää siinä, että oma arvo ei ole sidoksissa rahan määrään tai statukseen. Olennaista on, että meillä on sellainen ympäristö, joka ei määritä ihmistä asemansa, vaan hänen ihmisyytensä kautta. Minun mielestäni Kuopio ja koko Suomi tarvitsee toivoa luovan näkymän ja tuon näkymän tulee olla riittävän lavea, jotta jokainen kansalainen voisi tunnistaa oman paikkansa tuossa kuvassa.

Jaetun toivon avulla ihmiset ovat nousseet ylös maailman laajuisistakin kriiseistä. Olemme voineet osoittaa yhdessä, että voimme vaikuttaa maailmaan ja että positiivinen muutos on mahdollista, kun toimimme yhdessä. Toivon ilmapiirissä ihmiset osallistuvat, vaikuttavat ja rakentavat yhdessä parempaa tulevaisuutta ja se on sitä, mikä tekee elämästä merkityksellistä. Pidetään siis huolta, että rakennamme sellaista maailmaa, jossa toivo ei ole harvinainen vieras, vaan päivittäinen kumppani, missä kenenkään ei tarvitse kantaa huoliaan yksin ja missä jokainen ääni, unelma ja toista kohti ojentuva käsi vahvistaa hyvää elämää meille kaikille.

Kiitos! Vielä kerran hyvää vappua!