Noista lukiolaisista tuskin monikaan tiesi, että suurin piirtein tuolla samalla paikalla Snellman heinäkuun 22:n päivän aamuyöllä vuonna 1845 juhlisti kihlajaisiaan Jeannette Wennbergin kanssa. Tuolloin hän ylioppilasseurassa kajautti Marseljeesin. Tämä johti aamulla maaherran nuhteisiin. Tämä kai pelkäsi vallankumouslaulun kaiun kuuluvan Helsinkiin ja mahdollisesti jopa Pietariin asti.
Maaherran huoli ei ollut aiheeton. Suhteellisen lyhyenä Kuopion kautenaan Snellman vaikutti yläalkeiskoulun rehtorina niin kasvattajana, lehtimiehenä kuin suomalaisuuden esitaistelijana. Hänen sanomalehtensä, Saima ja Maamiehen ystävä, herättivät ihastusta ja vihastusta, edellinen jopa viranomaisten toimesta lakkautettiin.
Vastikään, 3.5. vietettiin Lehdistönvapauden päivää, se on sananvapauden yksi muoto. Valitettavasti sensuuri ja mielipidevaino ovat nykyäänkin yhtä ajankohtaisia kuin Snellmanin aikaan, niin ihan lähimaissamme kuin itäisessä Keski-Euroopassa, kehittyvän maailman valtioista nyt puhumattakaan. Sananvapaus ei ole todellakaan itsestään selvää, ja se voidaan myös hitaasti ja kuin huomaamatta menettää.
Sanavapauteen liittyy tietysti myös vastuu. Siihen vedoten ei voi esittää mitä tahansa. Tästä ollaan yleensä yksimielisiä, mutta rajojen asettelusta ei. Mikä on sananvapautta, mikä vihapuhetta ja mikä on se kriteeri, jolla ne tapauskohtaisesti erotetaan? Venäjällä näemme, kuinka helposti muodollisesti terrorismia ja kumouksellista toimintaa vastaan suunnattuja rajoituksia voidaan käyttää yhteiskunnallisen keskustelun tukahduttamiseen.
Suomessa sananvapaus onneksi voi hyvin. Mutta voiko se meilläkin rapautua? Sananvapaus on nimittäin helppoa, kannatettavaa ja miellyttävää, kun samanmieliset vapaasti vaihtavat ajatuksia niin lehdissä, sosiaalisessa mediassa kuin joukkoviestimissäkin tai kaduilla ja toreilla. Keskinäinen kehu on mukavaa ja uskonvahvistus mieltä ylentävää.
Sananvapauden happotesti on itsekutakin loukkaavien, häiritsevien ja ärsyttävien mielipiteiden sietäminen ja salliminen. Niiden tukahduttaminen ei hävitä niitä minnekään vaan jättää ne muhimaan pinnan alle, sen sijaan, että ne joutuisivat avoimen keskustelun ja kritiikin kohteiksi.
Raja on mielestäni henkilökohtaisuuksissa, maalittamisessa sekä väkivaltaan tai syrjintään yllytyksessä. Maahanmuuton räikeäkin kritiikki kuuluu sananvapauden piiriin, maahanmuuttajien ei.
Snellman oli samaa mieltä, kun viimeksi iltakävelyllä hänen kanssaan hänen puistossaan asiasta keskustelin.
Atte von Wright
emeritusprofessori, kuntavaaliehdokas